Olin 1970-luvun alussa tuollainen varhaismurrosikäinen, kun isäni yhtenä kesänä päätti, että hän ottaa minut mukaan jazz-festivaaleille. Asuimme aivan toisella puolella Suomea, mutta koska sukua asui Porissa, asia oli helppo järjestää.
Niinpä eräänä kaatosateisena ja ukkostavana päivänä kipitin isän seurana kohti Kirjurinluotoa. Matkalla näin kummallisesti pukeutuneita ihmisiä, jopa intiaaneilta näyttäviä, ja pelkäsin koko ajan, että joku humalainen sanoo minulle jotain. Musiikki oli varsin outoa, en ymmärtänyt siitä mitään. Vettä tuli kaatamalla, oli kylmäkin. Olimme varustautuneet sateenvarjoilla, mutta niistä ei ollut juuri hyötyä. Isä kuunteli intensiivisesti.
Lopulta sitten pissahätä yllätti, ja piti lähteä sinne ulkohuusiin… Olin koko lapsuuteni yrittänyt niitä vältellä, mutta nyt ei ollut muuta mahdollisuutta. "Parakit" oli aseteltu vähän syrjään, mutta suhteellisen lähelle lavaa. Musiikki pauhasi täysillä. Sanoin isälle, käyväni "vähän tuolla noin".
Kun olin saanut pakotettua itseni sisälle ja toimitettua asiani, olin lähdössä helpottuneena takaisin sateeseen. Mutta joku nokkela olikin laittanut haan kiinni ulkopuolelta. Rynkytin ovea, mutta se ei tietenkään auennut. Karmea tööttäily jatkui ulkopuolella. Yritin huudella hennolla äänellä "hei!" "HEI!" Kukaan ei kuullut tai välittänyt. Paniikissa kiipesin pöntön päälle ja karjuin täysillä "ISÄÄÄÄ!" kohti seinän yläosassa olevaa aukkoa. Ja niin vain isä kuuli sen lopulta kaiken metakan alta, ja tuli minut pelastamaan. Jatkoimme kuuntelua. Olin nolo. Kymmenen vuoden päästä uskaltauduin jatseille seuraavan kerran.
0 kommenttia
Jätä kommenttiJätä kommentti